Arjen keskellä tuntuu usein siltä, että muutoksen käynnistämisen vaatima vaiva on jotenkin ylitsepääsemättömän suuri. Tuntuu vaikealta (lähes mahdottomalta?) löytää aikaa pohdinnoille, joiden toisesta päästä ehkä löytyisi polku uuteen elämään.
Sehän on hiton iso kysymys, mitä elämältään todella haluaa ja mille haluaa tehdä aikaa.
Jotenkin sen tajuaa, että kun tekee tilaa itselleen ja ajatuksilleen ja uskaltaa kokeilla, suunta löytyy kyllä.. Mutta siitä se työ vasta alkaa?
Ei mikään, että ahdistaa.
Mulla on nyt ollut aikaa pohtia, tutkia menneitä valintojani ja etsiä sitä punaista lankaa omalta työn vähentämisen ja menestymisen polulta.
Ja tadaa! Tässä paketoituna 3 merkittävintä oppia, joita kiitän siitä elämästä, jota nyt elän.
Siis vapaasta yrittäjän elämästä, jossa työviikkoni harvoin venyvät yli 30 tunnin, jossa koen olevani päiväni jokaisesta hetkestä kontrollissa, ja jossa teen työtä jolla on tarkoitus.
Ehkä saat tästä inspiraation omalle matkallesi?
1/ Lakkasin odottamasta parempaa tulevaisuutta, tai että joku muuttuu ylennyksen tms myötä ja aloin rakentamaan mahdollisimman hyvää elämää siinä hetkessä
Kun mietin, mitä menneisyyden Emma ajatteli (työ)elämästä, tunnistan vahvana ajatuksen, että “elämä alkaa sitten kun X”. X:n tilalle voit laittaa oikeastaan mitä tahdot - mun pinttymys vältellä päätöksentekoa ja vastuuta oli niin suuri, että mikä vaan syy venyttää muutosta vielä pidemmälle sopii lauseen jatkoksi saumatta.
Sitten kun saan ylennyksen, uusi projekti alkaa, olen paremmassa kunnossa, henkilökohtainen elämäni on stabiilimpaa, olen saanut muuton alta pois, tiimissä on enemmän tilaa kasvulle, joku töissä huomaa kehitykseni, olen oppinut lisää aiheesta Y, saan asiakkaalta hyvää palautetta, seuraava kehityskeskustelukierros on ohi, saan parempaa palkkaa….? Lista on aidosti loputon.
Muistan myös monesti miettineeni, mitä tää nykyhetki sitten on jos ei oikeeta elämää. Joku preppijakso?
Ja silti tunnistan ympärilläni, että moni elää yhä näin. Laittaa unelmansa tauolle tai ei koskaan edes uskalla sanoa niitä ääneen, kun ajattelee että niiden aika on vasta sitten joskus myöhemmin. Tunnistatko ehkä itsesikin tästä?
Jos kyllä, nyt rehellisesti:
Milloin tämä aika tulee?
Mä päätin, etten odota enää yhtäkään ylennystä tai lupaa tehdä niin kuin haluan. Aloin rakentamaan arjesta siinä hetkessä mahdollisimman mukavaa. Ja mun onnellisuus lähti heti nousuun, kun tajusin miten paljon voinkaan omalla toiminnallani elämääni vaikuttaa.
2/ Otin vastuun toiminnastani ja lakkasin syyttämästä olosuhteita
Toinen kriittinen hetki oli se, kun otin vastuun omasta toiminnastani ja lakkasin syyttämästä olosuhteita.
Kyllä, siis luovuin tekosyistä ja aloin toimimaan.
Mulla oli sinänsä hyvä ympäristö, että meidän yrityksessä työn ja vapaa-ajan tasapainosta puhuttiin paljon ja työkuorman hallinta oli periaatteessa ihan mahdollista. Siinä oli se huono puoli, että en voinut syyttää liian isosta työkuormasta olosuhteita, vaan oli pakko löytää vikaa itsestä. Tää tietysti korostui, kun vaihdoin myöhemmin alaa ja roolia ja taipumus liian pitkiin työpäiviin seurasi perässä.
Ymmärsin, että mun omat valinnat oli niitä jotka työpäiviä venytti. Minä itse olin haalinut roolini liian täydeksi ja minä itse vaadin mahdotonta suoritustasoa niissä.
Minä itse kirjoitin ylimääräisetkin blogitekstit sillon kuin muut ei pysyneet sovituissa aikatauluissa ja minä itse laajensin tonttiani sinnekin, mihin se ei kuulunut.
Varsinkin kun vaihdoin alaa, roolia, tiimiä ja toimintakenttää ja huomasin, että ihan samat taipumukset seurasi perässä, oli pakko todeta, että se olin ihan minä itse, joka teki työelämästä näin raskasta.
Päätin lopettaa, ja keventää.
Vastuu ei ole koskaan tuntunut niin hyvältä, kuin silloin kun sen mukana tuli täysi vapaus ja toimijuus muotoilla elämästä juuri sellaista kuin haluan.
3/ Luovuin jatkuvasta kiireestä ja tein itse aikaa muutokselle
Nää ei muuten ole missään aikajärjestyksessä, mutta tämä viimeinen kohta liittyy nimenomaan ajankäyttöön.
Monta vuotta nimittäin ajattelin, että muutan elämääni ja teen työviikoistani fiksumpia sitten kun saan rauhassa aikaa miettiä, millaista haluan elämäni olevan. Arjessa tähän ei vaan kaikkinensa ollut koskaan aikaa.
Täähän on aika yleistä, että haaveillaan töistä irtsanoutumisesta ja tyhjän päälle hyppäämisestä tai retriitistä Aasiassa, jotta löytää itsensä.
No, mun versio tästä oli 3 kk sapattivapaa keskellä korona-Suomea. Uskottelin itselleni, että 3 kk on hyvä aika pohtia elämää ja tehdä päätöksiä.
Kunnes 3 kk myöhemmin oli pakko todeta, että ei kyse tainnutkaan koskaan olla ajanpuutteesta. En nimittäin koko sapattivapaan aikana nostanut evääkään työelämäni muuttamisen eteen. Sen sijaan purjehdin, vaelsin, mökkeilin, lomailin ja nautin kesästä täysin rinnoin.
Oli pakko katsoa ongelmaa silmiin: kyse ei ollut siitä etteikö olisi ollut aikaa elämän muuttamiseen, ongelma oli se että kysymys ja ongelma oli niin iso etten tiennyt mistä lähteä kelaamaan sitä auki. Ja siksi välttelin koko kysymykseen tarttumista.
Varmaan jossain syvällä sisimmäsi jo tiesin, että parempaa työelämää tavoitellakseni mun pitäisi tehdä iso muutos - sellainen, johon en ihan vielä ollut henkisesti valmis. Alanvaihto.
Niin naurettavaa kuin se onkin, alanvaihto tuntui jotenkin luovuttamiselta. Ja työläältä. Sellaiselta muutokselta, johon arjen keskellä ei yksinkertaisesti olisi aikaa.
Kunnes oli, koska oli pakko.
Lopulta ratkaisu löytyi niin kuin ratkaisut löytyy: tekemällä niille aikaa.
Kun palasin 3 kk sapattivapaan jälkeen töihin, ja suoraan intensiiviseen asiakasprojektiin, oli päivänselvää, ettei muutosta tekisi kukaan mun puolesta. Välttely ei ollut ratkaisu, eikä kiirettä voinut syyttää omasta jämähtämisestä. Tajusin että jos halusin muutosta, mun piti itse tehdä aikaa muutokselle.
Ja kun lopulta olin valmis muutokseen, kaikki kävikin paljon nopeammin ja sujuvammin, kuin olisin koskaan voinut kuvitella
Miten se kävi?
Varasin jokaiseen päivään yhden tunnin aikaa uuden työn etsimiselle ja pidin siitä kiinni kävi miten kävi. Nostin tämän yksittäisen teon prioriteettilistani kärkeen, ja varmistin, että kaikki muu jousti ennen tätä.
Viimeistään tämä pakotti laskemaan rimaa joissain asioissa jotka oli ennen tuntunut niin hiton tärkeiltä. Yhtäkkiä tunti aikaa muutokselle löytyi nopeasti, kun motivaationa oli pakko päästä nykytilasta eroon.
Mikä tässä oli hassuinta?
Olin vatvonut ongelmaani jo yli vuoden. Pohtinut mistä uusi ura-askel löytyisi, mitä tekisin. Joka päivä käyttänyt mielettömästi energiaa huonossa fiiliksessä vellomiseen ja sen purkamiseen kaikille jotka kuunteli.
Lopulta kun käänsin vatvomisen toiminnaksi, ongelma ratkesi alle kolmessa kuukaudessa, kun aloitin uudessa roolissa uudella alalla.
Kiire olikin ollut koko ajan vaan tekosyy olla miettimättä teemaa, joka tuntui hemmetin hankalalta.
Oletko sä valmis päästämään irti tekosyistä ja ottamaan seuraavan askeleen kohti omalta tuntuvaa työelämää? Vai kaipaatko vielä aikaa puriskeluun?
Autan mielelläni!
Bookkaa täältä maksuton 30 min sparriaika kanssani ja varmistetaan yhdessä, että sun polku kevyempään työelämään on mahdollisimman lyhyt ja vaivaton!
Comments